Äiti ei halua puhua asiasta. Mutten tiedä mitä tehdä. Ne kädet alkaa olla mennyttä. Olen ties kuinka monet yöt, herrajumala siitä on jo vuosi, kun olen nukkunut Kimmon kädet kiinni omissani. Mutta nyt huomaan, että ne alkaa mureta, haista, homehtua, kohta niissä on jo pieniä inhottavia matoja ja madot ei anna armoa, ne tulee ja tuhoaa kaiken minkä tiellään näkee.
   Mutta äiti ei tahdo puhuttavan asiasta, ei vaikka Kimmosta ei ole jäljellä enää kuin nuo kädet. Minua pelottaa. Jos annan ilkeiden itikoiden viedä vielä kädetkin, mitä minulle jää? Ikävä, olen ikävöinyt joka päivä, mutten saa unta jos en saa pitää kiinni Kimmon kädestä. Tajuan silti että vaihtoehdot on vähissä, niitä ei ole.
   Jostain ilmestyy iso patsas, siinä on iso kuva Kimmon kädestä, äiti nyökkää tyytyväisenä.
   Mummulassa on liikaa lapsia, en edes tiedä ketä kaikki on, niitä huitoo joka puolella, lumipalloja lentää sinne tänne ja minua ahdistaa.
   Taksikuski rauhoittaa mieleni, kerron tälle käsistä joista jouduin luopumaan. Mummulan pihalla on pimeää, lähden silti autosta ja kipuan vinttiin. Nukahdan, enkä tiedä missä kädet nyt on, luotan siihen että äiti tietää.

Herään. Muusalla on jo nälkä, se tulee puskemaan eikä anna tietä, olen taas sotkeutua sen jalkoihin.

Tämä ainakin on ihan todellista..


Väkertelen jotain käsitöiden tapaista, Muusakin innostuu kun näkee pientä tilpehööriä ja se varastaa lankakerän. Istun nojatuolissani kun takaa kuuluu omituinen ääni, ¨Muusa mitä sä nyt...¨ Näen tämän ja olen kuolla nauruun.

Eilen. Pääsin ylös sängystä, kerrankin ennen kuin olin ohittanut koko päivän. Ja päätin, että NYT. Ostoslistalla on ollut ties miten pitkään kaikkea tylsää ja tärkeää, asioita joita ilman kykenee vallan mainiosti elämään, mutta jotka tavalla tai toisella helpottavat asioita kummasti. Ennenkaikkea listalla on lojunut koko pitkän persaukisuuden ajan kirja, jonka olen hinkunut saada omakseni. Ja mikä onkaan parempi ajankohta lähteä kirjaa shoppaamaan kuin joulun jälkeinen ale-paratiisi!
   Soitan Tarulle, sattuvat olemaan kaupungissa ja sovitaan että törmäillään. Se on sitä perinteistä häslinkiä ja hikoilemista toppatakissa (sisällä kaupoissa kun ollaan) ja katkonaista jutustelemista turhuuksista ja viime kuulumisista. Kuvaan astuu sattumalta mukaan muitakin tuttuja ja minä lähden rahaa kierrättämään.
   Kolme huovutusneulaa 3,90. Hyvä, done. Aktiivihiilisuodatin kolme erkkiä kipale, otan samaten tuplaten, ovat niin mukavan halpojakin, eikä ole tarvis ihan heti tulla uudestaan tämän asian takia, hyvä, done. Shampoota ja hoitoainetta on vielä ainakin yhteen kertaan ja ne maksaa sen verran mukavasti, että jätän sen myöhempään kertaan. Ja listalle jää enää se kaikkein miellyttävin ostos: Erlend Loen Supernaiivi.
   Menen suoraan Kansalliseen, siitä ei ole kauaakaan aikaa kun tsekkailin netin välityksellä, että kyseinen kirja löytyy näiden hyllystä. Vaan kun ei olekaan. Supernaiivi ja Tositarinoita löytyy pokkarina, mutta nekin molemmat on tilattava, siinä menee kolme tai neljä päivää, myyjä hymyilee.
   Hyvä on, Akateeminen, tuo pröystäilevä porvarikauppa jättää valikoimiensa suhteen harvoin kylmäksi, ...en ymmärrä miksi edelleen haluan lujasti uskoa niin, vaikka pettymyksiä senkin kaupan suhteen on ihan riittämiin. Ja ei, ei Supernaiivia täälläkään. Mutta se löytyy kyllä pokkarina ja voidaan kyllä tilata, siinä menee aika tarkkaan viikko, myyjä hymyilee.
   Fine. Suomalaiseen sitten. Ei, vähän kyllä epäilen että meillä ei ole kuin tuo uusin teos, mä voin kyllä tarkistaa koneelta. Ja niin: pokkarina se näköjään on saatavilla, me voidaan tilata se tänne jos sä haluat, se ois sitte viikon päästä aika tarkkaan haettavissa täältä. Jään hiplailemaan miehen uusinta teosta, takakansi on enemmän kuin lupaava ja voin jo kuvitella miten teksti veisi mukanaan, mutten voi olla pudistelematta päätäni kun tuijotan hintalappua; KOLMEKYMPPII!!
   No mutta, vain muutaman askeleen päässä on halpa-halvempi-kirjatori! Ja kas, ei yhtä ainoaa Erlend Loen teosta. Joo, meillä oli sitä Supernaiiviaki vielä tossa pokkarina joku aika sitte, mutta näin joulun alla on sekin myyty loppuun, myyjä hymyilee ja antaa vinkin käydä kysymässä Sammakosta.
   Kauppiaskadun Sammakossa ehdin jo ristiä käteni; oh, kiitos, kun myyjä kysyy että oliko sulla joku tietty kirja mielessä kun täällä näyttäis olevan niitä aika paljonkin. Niin, piti olla. Koneella lukee, että on, mutta hyllyssä ei sittenkään ole. Mutta tuolla Hämeenkadun Sammakossa mä oon siis ihan oikeesti NÄHNY sen, mä voin koittaa vielä soittaa sinne. Kukaan ei vastaa, mutta myyjä sanoo kaupan olevan auki vielä parisenkymmentä minuuttia, kiiruhdan siis sinne.
   Astun keskelle kaaosta, kauppaa ollaan sulkemassa lopullisesti piakkoin ja paikan päällä on meneillään inventaario. Kirjat on enää osittain omilla tutuilla paikoillaan ja pahvilaatikkotorneja on joka nurkka tupaten täynnä. Kerron mitä etsin ja myyjä nauraa, no, katotaan. Seistään pokkarihyllyn edessä ja silmäillään kirjoja kilpaa, kumpi löytää ensin, meillä meinaan on sitä, myyjä vakuuttaa. Mutta kumpikaan ei sitä löydä, eikä ihme, toinen myyjä on ehtinyt pakkaamaan sen jo pois, muuta mahdollisuutta ei ole.
   -Okei, osaatko sä sanoo yhtään et missä kohtaa huushollia se laatikko ois, myyjä kysyy puhelimessa toiselta.
   Ja niin me sitten puretaan laatikoita, Erlend Loe, ole hyvä ja ilmesty meille. Ei, ei se ilmesty. Myyjä pahoittelee koko hässäkkää ja miettii ääneen että mitäs sitten tehdään. Ollaan jo luovutettu Supernaiivin suhteen ja silmäilen hyllystä mukaani mitä tahansa lukemista, etenkin kun saan kuulemma mitä tahansa puoleen hintaan; sehän sopii.
   Ja sitten: -Mut hei, ooksä tätä loen ällää lukenu, myyjä kysyy.
   -Mitä! Ei oo totta! Siel oli sittenki joku Loen teos! Oh, joo! Sen mä niin otan! Kiitos!!
   -Noni, hyvä, akuuttitapaus saatiin sittenki hoidettuu, saat sen toisen kaupan päälle kun oot kerran juossu sen perässä.
   On se suosittu mies.

Kotona pesen Muusan vessan ja vaihdan vihdoin pahan hajuisen aktiivihiilisuodattimen niin uuteen ja hajuttomaan, että kissa itsekin ihmettelee.
   Selitän sille mitä kaikkea ostin ja mitä kaikkea tapahtui. Muusa istuu jälleen pää kallellaan vieressä ja ihmettelee; jepjep, *haukotus*, mut hei, toiks mitään hyvää? Hä?!

Kuka on kingi?!

Apollo pistäytyi naureskelemassa luonani, järkättiin mm rakkaalle Akkarille pieni joululahjajäynä.. Hihihiii. En malta odottaa että näen tyypin ilmeen... Ja Apollon itsensä oli ihan pakko jäynäillä myös minulle, vaikka muistettakoon, että idea alunperin oli hänen itsensä ;) (Enkä voi paljastaa koko juttua, koska 1) saattaa olla että lahjan saaja joskus jopa lukee blogiani, 2) siihen liittyy sisäpiirihuumoria, jota kukaan ei edes tajuaisi.)

Jatkuva ylinukkuminen alkaa jo pelottaa, se ei ole millään lailla mukavaa lököämistä, saatika normaalia. Vuorokausirytmin puuttuminen jo itsessään saa olon sekaiseksi, eikä mikään tuntimäärä unta enää tunnu riittävän. Voin nukkua ilman minkäänlaisia vaikeuksia 16h. Ja kun pakotan itseni vihdoin ylös, kaikki paikat on jumissa ja särkee, päästä heittää, se jomottaa ja tasapaino horjuu välillä kuin olisi kännissä. Ja väsyttää, ihan perkeleesti.
   Mielipuoliset unet kauhistuttaa vielä hereilläkin, toisinaan taas miettii että olikohan se ja sekin vain pelkkää unta.
   Istuin jossain korkeuksissa jonottamassa johonkin, alas maan tasalle tuntui olevan matkaa ainakin kilometri ja sieltä olisi pitänyt uskaltaa turvallisin mielin pudottautua alas pehmeälle patjalle, pelkäsin niin että teki mieli oksentaa, taas toisaalta, muistan miettineeni, nyt voin tappaa itseni, nyt siihen on tilaisuus! Mutta kun harkitsin asiaa vakavasti, olin pillahtaa itkuun ja pidin kiinni jostain tolpasta rystyset entistäkin valkoisimpina. Lopulta päästin irti ja lysähdin patjalle kuten kaikki muutkin, pääsin sisään juhliin joissa tapasin uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Pian olin naisen luona joka lupasi meikata minut, hain meikkejä huoneen toisesta päästä ja tajusin seisovani jonkun läpinäkyvän laatikon päällä, sen sisällä makasi naisen ruumis, ¨Joo se on mun ystävä, mä säilytän sen ruumista siinä¨, uusi tuttavuuteni selitti hymyssä suin.
   Helmee.
  

Inhoan ylikaiken sitä kun joku kysyy että mitä kuuluu. Mukavahan se on kun joku muistaa, tahtoo antaa ymmärtää että hän ajattelee, lämmin ele on täysin ok, itse kysymys turhauttaa lähes poikkeuksetta yhtä paljon. Koska en osaa vastata siihen lyhyesti, en edes pitkästi ja mikä kamalinta, joudun vastatessa itsekin pohtimaan mitä minulle oikeastaan kuuluu.
   Pikkutorressa taas oltiin istumassa Apollon (niin, kun hän ei tahdo kutsuttavan itseään omalla nimellään missään blogissa tai kirjassa, ¨muista sit et mä oon Apollo, mä oon aina halunnu et mun lempinimi ois Apollo¨, kyllä, olen nyt kyennyt sisäistämään tämän omituisuuden) kanssa kun puhelimeni soi- miten legendaarista, se ei soi koskaan, paitsi silloin yhtenä päivänä viikosta kun olen saanut aikaiseksi raahata perseeni pois neljän seinän sisältä.
   -Noku sä et oo päivitelly blogias ni pitää soittaa et mitä kuuluu.
   -Aa, okei.. No sitä samaa, sitä samaa.. Mä nukun ja syön ja pakenen todellisuutta parhaani mukaan, ja pakko sanoo et oon onnistunu siin aika hyvin.
   -Nii, mä jotenki arvasin ton, Taru nauraa.
  
   Tämäkin nyt tyssäsi tähän. Ei jaksa. Olen jo ties missä.